6. helmikuuta 2017

tarina kahvikupista



on ollut vähän sellainen olo,
kun laskee kahvikupin sohvalle
yrittää olla mahdollisimman rauhallisesti, turhia liikkumatta
ettei se kahvi vaan läikkyisi yli tai kaatuisi kokonaan
ja sitä sitten miettii, että miksi ihmeessä ei laita sitä kuppia vaikka ikkunalaudalle
missä se varmasti pysyisi pystyssä, eikä läikkyisi yli
mutta mitä jännittävää siinä muka olisi?
(toistaiseksi sohvallamme ei kuitenkaan ole kahvitahroja)

ehkä tätä tunnetta voisi kuvata myös vaikka näin;

kävelet liukkaalla tiellä ja pelkäät koko ajan kaatuvasi
vaikka samalla salaa toivoisit liukastuvasi, koska se tuntuisi vatsanpohjassa kivalta
niin kauan kunnes olisit solmussa asvaltilla

tai

olet juuri nukahtamassa ja tuntuu kuin putoaisit
kunnes säpsähdät hereille kauhusta

tai

tiputat uuden highlighterin lattialle
se tapahtuu niin hidastetusti kuin vain mahdollista
ja toivot sydämesi pohjasta, ettei sille käynyt kuinkaan

tähän taitaa liittyä myös se, kun ostaa pussillisen avokadoja
tietäen, ettei ehdi kuitenkaan syödä niitä kaikkia, ennen kuin ne ovat jo pahentuneita
tai kun katsot vielä yhden jakson skamia ja lasket koko ajan, kuinka yöunesi vähenevät minuutti minuutilta

tai

kun se kahvikuppi on kerrankin tasaisella alustalla, mutta aivan liian täysi
pieni tönäisy ja se on siinä, kahvia joka puolella
ja sitä jää vain tuijottamaan, ei oikein tiedä itkisikö vaiko nauraisiko

(suomeksi; kun pieni ihminen yrittää pitää kaiken kasassa, väkisin 
kunnes ei enää pysty pitämään sitä kaikkea sisällä
vaan se tulee väkisin ulos, läikkyy, suttaa, sotkee
huutaa, itkee, huokaisee helpotuksesta, nauraa, rakastaa, hymyilee taas aidosti)

minun kahvini läikkyi yli.

31. tammikuuta 2017

she's trying (i'm she)


ties kuinka monta kertaa olen tätä tyhjää tekstikenttää tässä viimeisten viikkojen aikana tuijotellut
aloittanut, pyyhinyt kaiken pois, painanut punaista ruksia
kerta toisensa jälkeen

mutta tiedättekö, 
tahdon yrittää taas kirjoittaa
tänne ja tuohon pölykerroksen alla oleilevaan päiväkirjaan

(taidan kuitenkin vähän siivoilla täällä,
missä vaiheessa vanhat tekstit muuttuivat jonkun toisen kirjoittamiksi?)

tässä vielä sellainen hiljainen ja hölmö kysymys - onko siellä vielä joku?

niin ja hus pois itsekriittisyys, niin mä vähän ajattelin.

2. marraskuuta 2016

i am, as the poets say, a mess



hiljaista, harmaataa melankoliaa, pimeys yllätti tänäkin vuonna
hälytysajoneuvojen valot vilkkuvat seinillämme, samat kysymykset pyörivät mielessäni

pääni sylissäsi, leikit hiuksillani
korviin asti ulottuvia hymyjä, lämpimiä kyyneleitä 
sekä sitä suunnatonta, pakahduttavaa onnellisuutta

ehkä täällä riittääkin vain parhaansa yrittäminen

ja niin tippuvat viimeisetkin kauniin syksyn rippeet
enkä kai koskaan tule ymmärtämään ajan kulkua.

23. syyskuuta 2016

s i l e n c e


viime päivinä, viikkoina, olen horjunut reunalla
paljain varpain, hiukset takussa, mieli suljetussa solmussa
en ole uskaltanut, olen ollut vain hiljaa

voitko mennä pois, ole kuitenkin siinä, älä koske, mutta otathan lujasti kiinni

ja sitten, 

syksyinen tuuli leikki kaduilla oransseilla lehdillä
kahvi oli laihaa, maitokin vanhentunutta
kynttilät palaneet loppuun
ja sukkahousut rikkoontuneet


niin sitten,

minä rikoin hiljaisuuteni

ja niin minä horjahdin, putosin

ja vaikka seuraavana aamuna peilistä katsoi hämmentyneet, turvonneet silmät takaisin
tunsin, kuinka hiljaisuus ei enää ollut puristavaa, tukahduttavaa

sinä aamuna hiljaisuus oli vain hiljaisuutta, rauhallista.

4. syyskuuta 2016

autumn seemed to arrive suddenly that year



sunnuntai-ilta ja ulkona on jo pimeää
ostin vanilijan tuoksuisia tuikkuja, mutten tulenteko välineitä
minulla on nyt keltainen sadetakki ja viitenä päivänä viikossa puoli seitsemältä herätys
enkä ymmärrä mihin elokuu katosi tai miten ikkunan takana olevissa puissa on jo keltaisia lehtiä

päivittäisten kahvikupillisten määrä on ollut tasaisessa nousussa
ja koko elämä hämmentää jollain kummallisen kutkuttavalla tavalla.