18. elokuuta 2014

"I’ll be ok. I just need time to be sad."



eihän aina tarvitse edes haluta nousta sängystä, eihän? tänään ei ainakaan. vaatteet tuntuivat inhottavilta, peilikuva ärsytti. niimpä päätin jäädä sänkyyn. kiukuttaa. miksi? en tiedä. tänään kaikki kai vaan on vähän huonommin, kuin eilen. pitkän onnellisuus jakson jälkeen huono päivä tuntuu monta kymmentä kertaa pahemmalta. vaikkei se sitä todellisuudessa edes ole. hieman surullinen, tyhjä olotila. ainiin, tänäänhän on maanantai. joku viisas silti joskus sanoi, ettei maanantaissa ole mitään vikaa, vaan ajattelutavassamme. ahdistaa. ei tiedä miten päin olisi, mitenkään ei ole hyvä.

muut opiskelevat, muuttavat, aloittelevat elämäänsä tuntemattomassa. minä makaan kotona katkerana omassa sängyssäni, huonovointisena. kerta toisensa jälkeen hoen itselleni tämän olevan okei, eihän vuosi ole elämässäni juuri mitään. sitäpaitsi, kaikki se oli vain oman hyvinvointini vuoksi. ajattelin itseäni. minut pakotettiin ajattelemaan itseäni. siinä ei ole mitään väärää. miksi sitten tunnen itseni epäonnistuneeksi? ehkä voisin avata asiaa vähän enemmän, toisaalta en tahdo. tekisi kyllä mieli vuodattaa tämä kaikki katkeruus pois itsestäni, mutta en tiedä miten. olen aina välillä sinut tämän kanssa, välillä tahdon vain hakata päätäni seinään ja kirota kaikki maailman sairaudet jonnekkin plutoon saakka. 


kyllä minä saan olla vihainen, turhautunut ja katkera. negatiivisiin tunteisiin ei kuitenkaan saa kadottaa itseään. enkä minä aiokaan. aion päästää niistä irti. tavalla tai toisella. joskus. osaanhan minä olla myös onnellinen, nauttia elämästä. niinkuin olen tehnytkin. olen ollut onneni kukkuloilla, täynnä iloa ja rakkautta. nyt vain on huono päivä. sekin on ihan okei, onhan? kyllä aurinko vielä paistaa, sen on pakko. sade on myös onneksi kaunista. yritän muistaa sen. 

en edes tiedä, mihin tämä viha, katkeruus ja kaikki muu, kohdistuu. ei tämä ole oma vikani, eikä kenenkään muunkaan. näin vain pääsi käymään. olisi niin paljon helpompaa olla vihainen jollekkin tietylle asialle, vihan pystyisi helpommin ymmärtämään. nyt tämä on vain sisälläni vellovaa aaltoilua, ilman minkäänlaista tyyntymistä. yritän seistä tasaisella maalla, paikallani, että helpottaisi. myrsky ei vain ota tyyntyäkseen. kysymysmerkkejä leijailee ympärilläni. kyllä tämä taas tästä. paha olo ei ole ikuista. kaikki on ohimenevää. se pitää muistaa. pitää päästää irti. mahdollisimman pian. muuten mistään ei tule mitään. katkeruus on kamalaa. en tahdo elää enää kauempaa katkeruudessa. sana itsessäänkin on kuvottava. tahdon olla vapaa, vapaa kaikesta.


miten teidän maanantai, onko sekin katkeran suloinen, suolanmakuinen?
kertokaa, mitä teille kuuluu. tai kertokaa mitä tahansa. tahtoisin mielelläni kuunnella.

4 kommenttia:

  1. Tänään onnistuin kehumaan itseäni (ylistyshaasteen muodossa) ja jopa paljastamaan itsestäni rumaltakin näyttävän videonpätkän. Ne voinee laskea positiivisiin asioihin. Ja kaatosateessa vanhat tennarit läpimäriksi kastuen käveltiin ekan kerran lähimpään ruokakauppaan tutustumaan (ja hakemaan ruokaa), kun vasta oli ensimmäinen vkl ihan omassa vuokra-asunnossa isosiskon kanssa :) Muuton järjestelyä ja kesken-eräisyyden keskellä onnen palasia sieltä täältä vaikkapa, kun laittoi teetä sieltä sateesta sisälle päästyä ja sukat pyykkikoppaan heitettyä.
    Uupunut ja väsynyt, mutta onnellinen, niin kovin onnellinen.
    Niin ja negatiiviset tunteet eivät pelkästään ole sallittuja, vaan Tarvittuja. Niillekin pitäisi antaa tilaa ja sen sijaan, että piilottaisi/pyrkisi eroon mahdollisimman pian, niin ottaisi oikein esille ja tutkailisi niitä. Itseensä tutustumista kaikin puolin, hmm, se on tärkeää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hirmu paljon onnea uuteen, ensimmäiseen omaan kotiin!! selvä syksynmerkki, sateen jälkeen sisälle kuivattelemaan ja juomaan teetä, hih. itsensä kehuminenkin on hieno juttu, sitä pitäisi kaikkien tehdä paljon useammin.

      en vain oikeastaan koskaan ole oppinut käsittelemään negatiivisia tunteita. olen vain aina piilottanut ne. siksi niiden hyväksyminen ja käsitteleminen on hirmu hankalaa. mutta sitäkin tässä kun pikkuhiljaa työstää, niin eiköhän siitäkin hyvää vielä joskus tule.

      kiitos kun kirjoitit minulle ♥

      Poista
  2. Samaistun sun teksteihin niin hyvin. Mustakii on jo pitkän aikaa tuntunu siltä, etten oo oikee ollu elämässä kunnolla mukana, plus oon muille kateellinen niitten elämistä, vaikka mulla ois ihan samat resurssit olla yhtä onnellinen ja kiitollinen ja tehä kaikkee siistiä ja tutustua uusiin ihmisiin ja rakastaa ja pakahtua onnesta. Sit vaan vaivun katkerana siihen kateutee ja itteeni oikee inhottaa se koska siinä ei oo mitään järkeä. Se johtuu vaan siitä etten en oo sinut itteni kanssa, en arvosta ja rakasta itteäni tarpeeksi - vaikka nii, miksen niin osaa tehdä kun muutkin osaa? Tavallaa tiedostan sen et ihan hyvin voisin olla ja kyllä mä aina välillä oonkin, mutta en kuitenkaan koskaan kokonaan - tarpeeksi, että voisin elää täysillä.

    Toki on niitä hyviäkin päiviä, niiku säki kirjotit. Ne on niitä kun löytää pieniä iloja ja kauneutta ympäriltä. Ja sitä, kun tajuaa että on ihania ystäviä ympärillä, jotka saa unohtamaan sen ahistuksen. Ja kun tajuaa, että miten hyvin asiat ovat _oikeasti, kun ajattelee suuremmassa mittakaavassa maailman muihin ja vakavempiin ongelmiin verrattuna.

    Mutta sitte on niitä huonoja päiviä. Ahistaa. Itkettää. Ei tunnu hyvältä olla mitenkään päin omissa nahoissa. Sitte vaan jotenkin lamaantuu ja on ihan apaattinen. Maailma ei tunnu olevan mahdollisuuksia täynnä, ainakaan mua varten. Ja on muutenkin vaan jotenki ihan tyhjä olo.

    Onneks noita hyviä, tai ainaki niitä neutraaleja päiviä on loppupeleissä enemmän. Se vaa tuntuu sellaselt ainaselta aaltoilulta - monta hyvääkin päivää, mutta sitten tullaan taas rymisten alas. Tai et ne itteää vähättelevät fiilikset ja ajatukset on aina siellä jossain taustalla piilossa, vaikka ne kuinka yrittäisi unohtaa ja piilottaa muitten alle.

    Tulipas avautuminen. Miksi avauduin? En tiedä. Jotenkin tuntu siltä. Jotenki vapauttavaa kertoo ajatuksista jollekkin, jolla on ehkä jotain hajua että miltä tuntuu vaikkei olisi kunnon syytä siihen. Kavereille tulee puhuttua, mutta sekin alkaa ahistamaan koska jos itellään ei oo tälläsiä fiiliksiä niin harvemmin pystyy ymmärtämään. Joo. Oon pidemmän aikaa miettiny et menisin psykologille, ehkä se alkais olee se oikein ratkasu tässä. Nää on ehkä sellasia asioita jotka on vielä korjattavissa ja jotka vaikuttais kuitenki vaa positiivisesti elämänlaatuun. Koska enemmän kuin mitään muuta haluisin vaan olla onnellinen ja rakastaa itseäni jotta voisin rakastaa muita ja elää ja iloita muidenkin onnesta.

    Long way to go mutta kyllä se siellä jossain odottaa. Toivottavasti.

    Ja tosiaan eksyin sun blogiin vasta pari päivää sitte ja onneksi eksyin, koska rakastan näitä sun postauksia ja pohdiskeluja näistä jutuista, mitä itekin käy parhaillaan läpi. Näistä saa voimaa ja tietää, ettei ole yksin tällästen ongelmien kanssa.

    Ps. Olet upea ulkoisesti ja sisäisesti, vaikken sua tunnekkaan, muuten kun näin ruudun välitykseltä. Paljon haleja, onnellisuuden hetkiä ja parempia fiiliksiä sulle <3

    Ei mulla muuta, hih.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. et tiedäkkään kuinka ison hymyn sait kasvoilleni viestilläsi!!! kiitos tuhannesti kaikista ihanista sanoista, on aivan huippua kuulla että mun teksteistä saa voimaa ja kaikkea, se on yksi parhaista kehuista ikinä. kiitos, kiitos, ihana sinä ♥♥

      ensiksi tahtoisin ainakin sanoa, että psykologille tai muulle ammattiauttajalle meno kannattaa, oikeasti. jos yhtään on sellainen olo, että se voisi auttaa, niin siitä vain!! mitä pidempään vain mietit ja pohdit sinne menoa, lykkäät sitä eteenpäin, kynnys kasvaa. tee se mahdollisimman pian :-) on helpottavaa puhua ihmiselle, joka oikeasti kuuntelee. sellaiselle, joka ei sillä hetkellä keskity mihinkään muuhun, vaan on vain sua varten siinä hetkessä. ystävienkin tuki on tottakai tärkeää, parhaille kavereille on myös okei purkaa pahaa mieltään, mutta siinä pitää vaan muistaa se, että kaikkea ei saa kavereidenkaan niskaan kaataa.

      musta tuntuu, että ainakin osittain osaan samaistua kertomiisi fiiliksiin. oon kuitenkin tosi ilonen, että sulla on niitä parempiakin päiviä. sekin on musta tärkeää, että itsekin tiedostaa, että jokin on nyt vialla. eikä vain yritä peittää sitä ja vaan mennä eteenpäin, koska mitä kauemmin sitä kaikkea työntää pois mielestään, piilottaa, sitä pahemmaksi se käy.

      niin ja sen tahdon myös sanoa, että mulle saa aina kirjoittaa. mitä vaan, milloin vaan.

      itsestään välittäminen on tärkeää. sitä minäkin yritän tässä opetella. kun katsoo taakseppäin ajassa, olen päässyt jo niin hirmu pitkälle, että väkisinkin alkaa hymyilyttämään. ainakin jossain määrin, uskallan sanoa sen ääneen, olen ylpeä itsestäni.

      kiitos vielä kerran, kiitos kun kirjoitit minulle. paljon haleja, onnellisuuden hetkiä ja parempia fiiliksiä sinne sinullekkin, ihana! kaikki varmasti kääntyy vielä paremmaksi ♥

      Poista